HAAVOITTUVAISUUDEN DIILI

Käväisin viime viikolla Helsingissä ihailemassa kauniin keltaisia lehtiä Helsingin puissa sekä pyörimässä kirjamessuilla tapaamassa kollegoita.
Pieni kulttuurisokki iskee aina, kun hyppää yksinäisestä, ranskan kielellä saarretusta kirjailijankammiosta yhtäkkiä keskelle suomenkielisen kirjallisuuden super-rumbaa. Mutta hyvin inspiroivaa se on. Muistaa taas, että kirjoja oikeasti luetaan, että niitä odotetaan, että niistä, niiden synnystä ja merkityksestä halutaan keskustella.
Kovaa keskustelua aiheutti myös messujen aikana ilmestynyt Suomen Kuvalehden juttu ”Romaani sairastaa”. En nyt tässä ala eritellä juttua sen enempää, niin paljon siitä on jo viime viikolla puhuttu, totean vain, että täältä Ranskasta katsottuna suomalaisella proosalla menee harvinaisen hyvin, ja se kiinnostaa ainakin ranskalaisia lukijoita hyvinkin paljon.

Jotenkin juttu kuitenkin sai jälleen miettimään kirjoittamisen ja kritiikin suhdetta.
Jokainen kaunokirjallista tekstiä kirjoittava joutuu solmimaan lukijansa kanssa sopimuksen, jota kutsun tässä haavoittuvaisuuden diiliksi. Se on aika pitkälti sama diili, joka solmitaan esimerkiksi rakkaussuhteessa: Näytän itseni sinulle haavoittuvaisena ja paljaana, koska ilman sitä tästä hommasta ei voi koskaan syntyä mitään aitoa, ja luotan siihen, että otat haavoittuvaisuuteni vastaan käyttämättä sitä hyväksesi.
Tähän herkkyyden hetkeen perustuu mielestäni kaikki taiteen tekeminen.

Suomen Kuvalehden jutun halveksiva tyyli toistuu usein kirja-arvioissa myös täällä Ranskassa; muutamalla ylimielisellä lauseella annetaan ymmärtää, että kirjailijan teksti – ja kirjailija itse, jonka persoonaa kohtaan myös usein surutta hyökätään – ovat täysin naurettavia.
Herää kysymys, eivätkö kriitikot itse halua asettaa omaa rimaansa korkeammalle ja yrittää tuoda asiantuntemustaan esiin rakentavammin? Tällä tyylillä ei mielestäni nimittäin luoda aitoja keskustelunavauksia (jollaiseksi SK:n juttukin kenties oli tarkoitettu), vaan synnytetään ainoastaan aggressiivisia vastareaktioita, jotka estävät oikean keskustelun aiheesta/tekstistä.

Jollakin tasolla uskon myös, että pidemmän päälle tällainen löysä, mustavalkoinen keskustelutyyli syö haavoittuvaisuuden diilin tehneiden rohkeutta näyttää ja käyttää herkkyyttään taiteellisessa työssään.
Mitä se merkitsee suomalaiselle proosalle tai kirjallisuudelle yleensä?

Alla oleva kuva on Pariisin Pont des Artsilta, joka on täynnä haavoittuvaisuuden diilin tehneiden, rakastuneiden parien rakkauslukkoja, cadenas d’amour.